Blogiin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko, mutta mulla ei ole oikein ollut mitään mielenkiintoista mitä olisin voinut julkisesti kertoa. Pahoittelut siitä lukijoille ja kerholle!

TJ0 napsahti minulle ja monelle muulle torstaina 14.12.2023. 347 aamua takana ja kotiin vänrikkinä. 11 ja puoli kuukautta meni nopeammin kuin olisin ikinä voinut odottaa. Tätä kirjoittaessani olen matkalla juhlimaan intin päättymistä, mutta mielessä on myös surua ja haikeutta. Viimeisenä päivänä kaverit, jotka olivat koko syksyn hajoilleet ja malttamattomina laskeneet aamuna yhtäkkiä itkivät eivätkä halunneetkaan lähteä patteristamme reservin lämpöän.

Varusmiespalvelus on kokemus, joka on niin ainutlaatuinen ja ihmistä muuttava matka etten usko että sitä voi koskaan ymmärtää jos ei itse sitä tee. Itse en vielä näin alle vuorokauden reservissä viettäneenä oikein itsekkään tajua mitä on juuri käynyt läpi.

Lähdin palvelukseen hyvin lyhyen harkinnan jälkeen, 24-vuotiaana, korkeakoulu kesken ja naisena. Moni ihmetteli, kauhisteli, nauroi mutta minua myös tsempattiin ja ihailtiin rohkeudesta. Olen alusta asti saanut loputtoman ja korvaamattoman tuen äidiltäni, poikaystävältäni, ystäviltäni ja Lappeenrannan opiskelijayhteisöltä, Lateres ja Kapu erityismainintana.

2.Kenttätykistöpatteri oli maailman paras yksikkö palvella. Patterin yhteishenki, lämmin ja huumoririkas ilmapiiri ja loistava henkilökunta tekivät vuodesta todella positiivisen. Yhdessä tehtiin täysillä kun oli sen aika, mutta myös naurettiin ja otettiin rennosti kun oli lepäämisen vuoro. Kesällä vietin 100 päivää Haminassa RUKissa, josta selvittiin 2.KT:n muiden upseerioppilaiden kanssa yhdessä toisiamme tukien.

Vaikka olinkin n. 4-5 vuotta vanhempi kuin muut palvelustoverini, ei se vaikuttanut juuri mitenkään heidän suhtautumiseensa minuun. Moni yllättyi kun sai tietää ikäni, eikä kukaan sitä aktiivisesti ajatellutkaan. Kun viettää samassa huoneessa vuoden ajan 14 muun ihmisen kanssa ja käy läpi vaativia harjoituksia, marsseja ja muita koitoksia, hitsautuu porukka yhteen vaikka ihmiset olisivat kuinka erilaisia. Kenenkään siviilielämän kuviot eivät merkinneet palveluksessa, vaan se mitä olit ja teit siellä ollessasi.

Itseään on vaikea kehua, mutta pakko sanoa että olen itsestäni ylpeä. Pärjäsin alokaskaudella ja AUKissa hyvin, pääsin RUKiin parhailla pisteillä ja sain haluamani tehtävän Vekaralle palattuani. Varusmiespalveluksen suorittaminen ei ole helppo tehtävä, eikä ole itsestäänselvää että sen suorittaa loppuun aloitettuaan. Arvostan todella paljon jokaikistä joka sinne menee, pakotettuna tai vapaaehtoisena, ja suorittaa määrätyn palvelusaikansa loppuun. Palvelus ajoittain hajottaa, väsyttää, vituttaa, lyö kuvainnollisesti turpaan henkisesti ja fyysisesti ja kestää puolesta vuodesta jopa vuoteen. Se kasvattaa lhmistä sitkeämmäksi, sisukkaammaksi ja vahvemmaksi, eivätkä pienet vastoinkäymiset enää tunnu niin pahoilta.

Kestää varmasti hetki totutella ajatukseen, etten enää nouse sunnuntaina lomabussiin ja palaa Vekaranjärvelle. En enää herää 5:30, marssi ruokailuihin muodossa samoilla kellonlyömillä, en lähde harjoituksiin ja nuku teltassa vesilammikossa ja herää tunnin välein kamiinan räminään tai sammumiseen, en pue taisteluvarustusta ylleni, en johda omaa ryhmääni, en pidä jokapäivä samoja PV:n vihreitä vaatteita, en tee punkkaa, ja kaikista riipaisevimpana; en enää näe jokapäivä palvelustovereitani, joitain en ehkä enää koskaan.

Kiitos 2.KT, kiitos Hamina, kiitos Vekaranjärvi. Vänrikki Auvinen lähtee kotiin!